TUULA SETÄLÄN MUISTOLLE (21.9.1938 - 6.12.2018)

Kun liput viime itsenäisyyspäivänä nousivat salkoon ja juhlittiin 101-vuotiasta Suomea, kukaan ei aavistanut, että niitä juhlia Tuula Setälä viettää jo Jeesuksen luona.  Äskenhän olivat Tuulan 80-vuotispäivät, joissa hän säteili pirteänä emäntänä.  Raamattukoulun Viestiin 5 /2018 Hannu Äimänen teki hänestä koko aukeaman haastattelun.  Sen voit pyytää koululta muistoksi ja siksi kirjoitan muistoja henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Viime lokakuun lopussa näyttelimme Tuulan kanssa kahdestaan koulun monimuotokurssilla  Ruutin kirjan.  Tuula oli anoppi, vanha leski Noomi, jonka perään nuori leski Ruut juoksi.  Huusin Noomille: ”Älä mene pois. Et saa mennä yksin…” Vaelsimme vaivalloisesti erämaan halki Moabista Noomin kotikylään Betlehemiin. Näytelmällä oli onnellinen loppu.  Betlehemin kaupungissa Noomi sai syliinsä Ruutin ja Boasin Obed-vauvan, josta aikanaan tuli Daavidin isoisä.  Näin hän liittyi Jeesus-lapsen sukupuuhun.  Kurssin touhut jatkuivat, uppouduin niihin ja huomasin, että Tuula olikin jo lähtenyt kotiin Tampereelle – hyvästelemättä.  Viimeinen kohtaamisemme oli Betlehemin juhla.

Tuula oli jouluihminen. Hän muisti monia aina jollain itse tekemällään, kauniilla, arvokkaalla. Joululahjojen valmistaminen oli meneillään, kun Tuula joutui Tampereen keskussairaalaan ja tarkoitus oli palata pian kotiin.  Tuulan kuolemastakin kuulin joulutervehdyksen yhteydessä.  

Tuula eläytyi vahvasti, huomasi herkästi ja hänellä oli aikaa kuunnella.  Mieleeni nousee monta tilannetta, jolloin olin mennyt menojani, mutta Tuula oli jäänyt pohtimaan, mitä opiskelijalle kuuluu.

Helsingin Raamattukoulusäätiön hallituksen puheenjohtajana (2003–2008) Tuula auttoi aina: antoi asiantuntija-apua, suunnitteli, tuki, edusti, jäsenteli erilaisia suuria kokonaisuuksia, puuttui epäkohtiin, tarttui käytännön töihin.  Kun aikoinaan koulu peri meille tuntemattoman Siviä ja Väinö Janssonin, istuimme Tuulan kanssa pari kesäviikkoa Väinön kodissa ja selvittelimme papereita, tavaroita ja jäämistöä.  Tuula ymmärsi, mikä on arvokasta ja säilytettävää.  Pari kesäistä päivää lajittelimme koulun keittiössä arvoesineitä pois arkikäytöstä.

Tuula oli kulttuuri-ihminen. Ei vain maalaustaiteen tuntija, vaan myös musiikin, runouden ja kirjallisuuden. Sitä aluetta ei ollut, josta hänen kanssaan ei olisi voinut keskustella. Viimeinen taulu, jota katselimme yhdessä, oli Anna Sahlstenin taulu ”Jeesus siunaa lapsia”.  Emme ymmärtäneet edes hyvästellä, vaan viimeiseksi katsoimme siunaaviin käsiin.

Olisiko Tuulan testamentti: pidetään huolta toisistamme, rukoillaan siunaten toistemme puolesta, annetaan anteeksi ja iloitaan kaikesta kauniista ja katsotaan sitä.  Mutta ennen kaikkea katsotaan Jeesukseen.

Marja Heimala-Pelkonen


Jos et muista, miten Noomin ja Ruutin kertomus Raamatussa menikään, voit lukea seuraavasta Kari Kurkan monimuotokurssin vastauksen: Millainen oli ihanneminiä Ruutin kirjan mukaan?

Vanhan testamentin patriarkaalisessa yhteiskunnassa mies oli perheen pää, jota kunnioitettiin, vaimon tuli alistua miehen tahtoon. Jos miniä tähän suostui, niin kaikki meni hyvin, eikä anoppia tarvittu välien selvittelyyn.

Ruutin kirjan tapauksessa Elimelekin ja Noomin moabilaiset miniät olivat vierasheimoisia, joten he joutuivat jättämään oman heimonsa, kulttuurinsa ja uskontonsa, kun menivät naimisiin Mahlonin ja Kiljonin kanssa. Miniät joutuivat opettelemaan monia juutalaisia tapoja, aina ruuan valmistamisesta lähtien. Noomi neuvoi, miten humus-leipää ja papusoppaa valmistettiin. Ihanneminiä halusi oppia ja tarjota miehelleen ruokia, joihin hän oli tottunut. Ei tarvinnut Mahlonin ja Kiljonin sanoa vaimoilleen, että ethän sinä osaa edes ruokaa laittaa. Täytyy mennä syömään äidin luo kunnon lihapullia.

Sen ajan kulttuurissa kunnioitettiin vanhoja ihmisiä ja heistä pidettiin huolta. Noomin menetettyä miehensä ja poikansa, hänellä ei ollut ketään miespuolista sukulaista, joka olisi huolehtinut hänestä. Onneksi hänellä oli miniät Orpa ja Ruut, jotka huolehtivat hänestä. Noomi oli enemmän kuin anoppi. Noomi oli miniöille kuin äiti. Yhteinen suru, appiukon ja poikien kuolema, yhdisti aivan uudella tavalla heitä toisiinsa.

Suurin ilo Noomille oli kuitenkin se, että molemmat miniät olivat kääntyneet pakanauskonnosta elävän Jumalan puoleen. Noomi, joka oli elämällään todistanut ja ollut esimerkkinä ja todennäköisesti kantanut heitä esirukouksin. Noomista oli tullut miniöille myös hengellinen äiti, johon he luottivat ja turvautuivat.

Noomi kaipasi kotimaahansa Juudan Betlehemiin. Miniät olivat kiintyneet Noomiin ja katsoivat, että ei ole oikein päästää häntä yksin lähtemään. He päättivät lähteä mukaan. Asiasta keskusteltiin ja lopputulos oli, että Ruut lähti Noomin kanssa.

Kotimaahan päästyään Noomilla oli ilo, kun hän lastenlastaan keinutti kehdossa ja tiesi, että suku jatkuisi vielä. Poika, Obed, nukahti kehdossa ja taisi siinä Noomikin torkahtaa ajatellessaan, että kyllä hänellä on hyvä miniä, ihanneminiä, joka on enemmän arvoinen kuin seitsemän poikaa.