Esittelyssä Mane Juvonen

ManeJuvonenain osakseni mielenkiintoisen tehtävän haastatella Mauno Juvosta, joka tunnetaan myös lempinimellä Mane. Haastattelu on ensimmäiseni ja siksikin mieleenpainuva. Minun nimeni on Päivi Vilenius.

Muistan hyvin ensi kohtaamisemme Raamattukoululla. Olin tullut paikalle Raamattukoulun kannatusyhdistyksen kokousta varten. Ennen kokouksen alkua kävin tapaamassa Jolkkosen Jaria hänen huoneessaan. Ykskaks alkoi palovaroitin pitää ikävää ääntä: patterit lopussa. Jari kohottautui tuoliltaan ja lähti korjaamaan tilannetta. Yllätykseksemme talonmies olikin jo paikalla seisten pitkillä tikkailla katonrajassa. Miten on mahdollista, että jossain talossa on näin nopea palvelu, ihmettelin.

Kun kokouksemme alkoi, tuo talonmies tuli muina miehinä kanssamme pöytään istumaan. Kävi ilmi, että ’talonmies’ olikin kannatusyhdistyksen uusi jäsen, Mane Juvonen. Samalla sain tietää, että tulisin pian tutustumaan häneen paremminkin tekemällä hänestä jutun Viesti-lehteen.

Seuraavan kerran tapasimme myyjäisjärjestelyissä. Mane hääri keittiössä sämpylänpaistossa. Sovimme haastatteluajan kotiini, koska asumme melko lähellä toisiamme.

Kun haastattelun aika tuli, aika kului kuin siivillä ja juttua oli vaikka minkä verran. Vierähtihän siinä useampi tunti. Kirjoitettuani puhtaaksi ylös laittamani ranskalaiset viivat lähetin ne Manelle lähempää tarkastelua ja kommentointia varten. Toimen mies Mane innostui asiasta lisää, ja toimitti minulle seuraavan kirjeen, joka ei enää lisäselvityksiä kaipaa.

Minulla on ilo esitellä Mauno (Mane) Juvonen, tällä kertaa kirjoittajana.

Olen syntynyt Helsingissä, varttunut nuoruusvuodet maalla Hauholla Hämeessä.

Kasvatuskodissani sain kristillisen kasvatuksen. Käytiin suurimpina juhlapyhinä kirkossa, joskus seurakunnan tilaisuuksissa, laulettiin kuorossa, vaikka matkaa kirkkoon olikin 17 km. Kirkossa istuminen oli puuduttavaa, pitkä kirkkomatka ja aikainen herätys aamulla, kirkon kovat penkit, pitkät saarnat, ei mitään tekemistä.

Silloin kun pyhäpäivisin ei oltu kirkossa, meillä kodissa pidettiin pyhäkoulua kylän lapsille. Olin ahkera pyhäkoululainen 100%. Nyt kun katson taakseni, niin suhde seurakuntaan on syntynyt jo siellä, siksi onkin tärkeää Sanan ja kristillisten perinteiden esillä pitäminen kodissa.

Käydessäni rippikoulua Kansan Raamattuseuran Vivamon leirikeskuksessa Lohjalla 1970 silloinen isoseni ja ryhmänohjaajani antoi muistolauseen: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” Fil.1:6. RK92.

Rippikoulu oli minulle merkittävää aikaa. Sain uuden näkökulman uskon asioihin. Kokemus siitä mitä on oma henkilökohtainen sydämen usko tuli konkreettiseksi. Minulle kirkastui, että kristillisessä ympäristössä eläminen ja hengellisten asioiden harrastaminen ei tuo pelastusta, vaikka ovatkin hyviä asioita. Se että tuntee Jeesuksen henkilökohtaisesti tuo pelastuksen.

Efesolaiskirjeen kohta tuli tutuksi: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” Ef. 2:8-9. RK92.

Opiskeluni aloitin armeijan jälkeen vuonna 1978 syksyllä Helsingin Evankelisessa Kansankorkeakoulussa, kuten sitä tuolloin nimitettiin. Tapasin opiskeluaikana vaimoni Hannelen. Keskustelimme mitä tehdään kun valmistutaan, päällimmäisenä silloin oli ajatus: ”Pois täältä, Helsinkiin ei ainakaan jäädä, ehkä maksimissaan kolme kuukautta”.

Minulle ehdotettiin keväällä 1980, että opiskeluni viimeisen vuoden hoitaisin opiskelun ohella Helsingin Roihuvuoren seurakunnassa myös vs. nuorisotyönohjaajan tehtäviä. Tehtävä toimi samalla opintoihin liittyvänä harjoitteluna. Tehtävänkuvani olivat rippikoulut (joita oli paljon) ja sen jälkeinen nuorisotyö yhdessä nuorisopastorin kanssa.

Keväällä 1981 valmistuin Kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Hannelen opiskelut jatkuivat vielä. Päätimme, että haen jo hoitamaani virkaa Helsingin Roihuvuoren seurakunnassa ja tulin valituksi.

Vuonna 2005 jätin seurakunnan viran ja siirryin omaan remonttiyritykseen. Yritykseni oli jo perustettu 1995.  Jotkut ovat kysyneet miksi vaihdoit alaa? Olenkin leikillisesti vastannut, että oma esikuvani Raamatusta toimi remonttityössä 30 ensimmäistä vuotta ja siirtyi sitten julistustyöhön, minä tein päinvastoin.

Työssäni olen saanut tutustua ihmisten arkeen eri näkökulmasta kuin seurakunnan työntekijänä. On suurta rikkautta saada tutustua hyvinkin erilaisiin ihmisiin.

Vuosien ajan yritykseni työvoima onkin koostunut eri maista tulleista työntekijöistä. Minulla on ollut työntekijöitä Gambiasta useita, Espanjasta, Brasiliasta sekä työharjoittelijoita Ugandasta, Vietnamista, Pakistanista ja Irakista.  Osa heistä on ollut kuukausia, osa vuosia työssä. Kaikille yhteistä on se, että tämä on heille ensimmäinen työkokemus Suomessa. Suurin osa työntekijöistäni on ollut muslimeja.

Olemme heidän kanssaan yhdessä opetelleet remonttien tekemistä, suomen kieltä, miten Suomessa hoidetaan asioita, jakaneet käsityksiämme maailmasta ja uskonasioista. Olen oppinut heiltä mm. perheen keskeisen merkityksen, johonkin perheeseen kuuluminen on merkittävin asia. Nyt perheside on heillä rikkoutunut, se tekee yksinäiseksi, masentuneeksi ja haavoittuvaksi. Osalla on takanaan traumaattinen kokemus sodasta ja sen seurauksista.

Työssä toimimme kuin perhe, vaikka kyse onkin työstä. Yhdessä tekeminen ja omastaan jakaminen avaa ovia kanssakäymiselle tässä monikulttuurisessa maailmassamme.

Olen saanut tutustua ja osallistua myös heidän arkeensa. Olemme ystävystyneet, se on kokemus joka jää elämään, vaikka tiemme kulkisivat eri suuntiin elämässä. Jotkut heistä ovatkin kutsuneet minua ”Suomi-isäksi”.

Toimi niin kuin uskot, paras todistus omasta uskosta on sen mukaan eläminen suhteessa toiseen ihmiseen, oli hän kuka tahansa. Uskomme Jeesukseen punnitaan lopulta ei vain sanoina vaan myös tekoina ja asenteena kanssaihmisiin.

Tässä kaikessa haluan kuitenkin luottaa siihen, että Pyhä Henki muokkaa maaperää ja saa aikaan sen mitä varten Hänet on lähetetty maailmaan.

Helsingin Raamattukouluun olen saanut ensikosketuksen opiskeluaikanani. Opiskelukaverini kävivät Raamattukoululla kuuntelemassa raamattutunteja. Itse oli sen verran laiska että perusopiskelu riitti.

Nuorisotyönohjaajan koulutus antoi kyllä tiedollisia, taidollisia valmiuksia työhön, mutta Raamatun lisäopiskelua ja oman hengellisen elämän kasvua olisi pitänyt ruokkia jo opiskeluaikana. Seurakuntatyössä huomasin laiskuuteni seurauksia: Hengellisten eväiden ja Raamatun tuntemisen vähyys vaivasi.

Myöhemmin Roihuvuoren aikoina Raamattukoulu on tullut tutummaksi Marja Heimala-Pelkosen kautta. Marja toimi aktiivisesti myös Roihuvuoren seurakunnassa.

Koulun remontin myötä olin paljon tekemisissä koulun ja sen henkilökunnan kanssa. Remontin jälkeen vuosien varrella yhteydet ovat lisääntyneet ja johtaneet siihen, että minua pyydettiin koulun kannatusyhdistykseen.

Nyt jäätyäni eläkkeelle olen hiljalleen ajanut remonttiyritystä alas ja katselen mitä elämä tuo mukanaan.  Mielessäni edelleen nuo Filippiläiskirjeen sanat: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” Fil.1:6.

Mane Juvonen