TuulaHakkarainen bySiljaPeuraniemiTuula Hakkaraisen, Haxun, sydämenasiana ovat ihmiset, jotka kaipaavat rohkaisua. Laulunlahja ja oma elämäntodistus yhdistettynä värikkääseen ja eloisaan muusikko-kouluttajaan saa sanan elämään.

Näin osuvasti kuvaillaan Tuulaa Kansan Raamattuseuran sivuilla. Kuvaukseen voivat yhtyä monet Raamattukoulun ystävät, joille Tuula on tuttu esiintyjä Lahden Elojuhlilta. Korona, tuo kutsumaton vieras, sai tänä vuonna aikaan sen, että juhlia ei vietetty.  Näin meillä ei myöskään ollut mahdollista kuunnella Tuulan laulua ja soittoa eikä laulaa hänen kanssaan yhdessä. Tehdään kuitenkin mitä voidaan ja tavataan näin lehden palstalla.

Tuula valmistui Helsingin Raamattukoulusta nuorisotyönohjaajaksi vuonna 1986. Ensimmäinen virka aukesi Harjavallan seurakunnasta, mutta kun Tuulalle jo tutuksi tulleesta Kansan Raamattuseurasta tarjottiin kouluttajan ja muusikon tehtäviä, tuntui se homma niin omalta, että vakaa leipäpuu Harjavallan peruskoulun musiikinopettajana sai jäädä.

Tapasin Tuulan ensimmäistä kertaa juuri Kansan Raamattuseuran piirissä. Olin keväällä 2007 Vivamossa vapaan pianosäestyksen kurssilla oppimassa, Kristiina Tanhua-Laiho ja Tuula opettamassa. Tuulan kertoessa valinnastaan, matkustamisesta ja kohtaamisista ympäri Suomea, ihailin hänen rohkeuttaan hypätä uuteen ja luottamustaan Jumalan huolenpitoon.

Mieleeni jäi erityisesti tietty kohtaaminen välitunnilla. Olimme kaksin Haxun kanssa Vivamon kirjakaupassa tutkimassa tarjontaa, Haxu toisessa päässä kauppaa ja minä toisessa päässä. Minulle tuli voimakas tunne, että tuon ihmisen lähettäjänä haluan olla, juuri tällaista laulavaa julistusta haluan tukea. Käännähdin Haxun suuntaan sanoakseni sen ja samalla hetkellä hän kääntyi minuun päin kysyen haluaisinko olla hänen lähettäjänsä.

Nyt olen saanut seurata Haxun vaiheita värikkäiden lähettäjäkirjeiden myötä hänen lähettäjänään ja esirukoilijanaan. Toiset ovat lähetettyjä ja toiset lähettäjiä.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)

Tuulan rakkain raamatunkohta on psalmi 139. Tarinastani tuli kaunis, hän kertoo. Jumalan sormi on ollut kaikessa mukana.

 

Kaksi äitiä: Oma äiti

Tuulalla oli tavallaan kaksi äitiä: oma äiti Laura ja Lempi-äiti. Äiti Laura lähti 1950-luvun lopussa parikymppisenä, naimattomana ja kouluttamattomana Helsinkiin etsimään töitä. Erilaisia pätkätöitä löytyikin – siivoamista, makkaran pakkaamista, keittiöapulaisen hommia.

Pian tuli kuitenkin mutkia matkaan Tuulan ilmoitellessa tulostaan. 1960-luvulla avioton lapsi ei ollut mikään pikkujuttu. Äiti teki pätkätöitä mistä sai ja asui erilaisissa toveriasunnoissa lyhyitä jaksoja. Omaa vuokra-asuntoa ei ollut varaa hankkia. Tuulaa hoitivat kummi, täti, äidin ystävät ja kuka milloinkin. Työasiat vaikeutuivat, ja Tuulan ollessa puolivuotias äiti joutui luopumaan lapsestaan, joka huostaanotettiin Helsingin Sofianlehdon lastenkotiin.

Ratkaisu oli äidille itselleen kipeä, mutta kokonaan hän ei minua koskaan jättänyt. Hän vieraili joskus kasvatuskodissani, etenkin kun olin alle kouluikäinen. Kun menin vuonna 1983 Helsinkiin opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi, vierailin paljon äitini luona ja hän minun opiskelijakämpässäni. Saimme yhdessä puhua pois menneisyyden asioita, Tuula kertoo.

 

Kasvatusäiti Lempi

Hämeenkoskella Putulan kylässä asui kuusilapsinen Kunnaksen perhe. Perheen nuorimmainen tytär oli menossa kouluun, ja äiti-Lempin mieleen nousi ajatus kasvattilapsesta. Kuusivuotias tyttö olisi sopiva Soilelle leikkitoveriksi. Kun Reino-isäkin saatiin ylipuhutuksi, Lempi lähti bussilla Helsinkiin hakemaan tyttöä Sofianlehdosta. Matkalla oli aikaa rukoilla  ja päällimmäisenä rukouksena oli, että tyttö osaisi laulaa.

Lempin mukana kotiin ei tullutkaan kuusivuotiasta tyttöä, vaan yksivuotias Tuula, joka Lempin nähdessään käveli luo ja pyysi topakasti päästä syliin. Tyttö valitsi ja Lempi totesi hoitajalle, että hän ei haluakaan mennä kuusivuotiaiden osastolle. Hänen tulostaankaan ei oltu siellä kerrottu ja ”nyt tuli sellainen olo, että tämän ’pullukan punapään’ haluan viedä meille Kunnaksen Putulaan.”

Lempi oli opiskellut laulua nuoruudessaan ja lauloi aina kotona töitä tehdessään. Tuula kertoo oppineensa monet hengelliset laulut aamupuuroa syödessään.

Joskus minulta kysyttiin, tahtoisinko muuttaa biologisen äitini luo. Halusin kuitenkin elää maalla, rakastin eläimiä sekä musiikkia, jota kasvatusperheessä oli paljon. Opin kitaran- ja pianonsoiton alkeet, toisten mukana lauloin ja soitin joskus kiusaksi asti ja tein omia laulunlurituksiani. Ensimmäisen kitaran sain viisivuotiaana, Tuula kertoo.

 

Esirukoilija

Työmatkalla, musiikkivastaavana Pyhätunturin Revontulikappelissa, vuonna 2000 ohjelman loputtua keskikäytävää pitkin asteli hoikka, kauniisti harmaantunut rouva Tuulan luo. ”Anteeksi Tuula, saanko esittää Sinulle hyvin henkilökohtaisen kysymyksen?”

Saatuaan myönteisen vastauksen rouva kysyi tunteeko Tuula sellaisen henkilön kuin Laura Anneli Teräs, omaa sukua Hakkarainen. ”Kyllä minä tunnen, hän oli äitini. Minut huostaanotettiin häneltä, kun olin puolivuotias. Äitini nukkui pois 1987.”

Pian Tuulan kasvatuskotiin sijoittamisen jälkeen äiti sai vakituisen työpaikan Helsingin SYP:n pääkonttorin keittiöltä, jossa hän työskenteli kuolemaansa saakka. Tämä rouva, Marjatta, oli ollut äidin läheinen työtoveri.

Jossakin vaiheessa äitini oli tutustunut erääseen työtoveriinsa vähän lähemmin. Kerran taukotuvalla kahden kesken työkaverinsa Marjatan kanssa istuessa äiti kertoi hänelle suuren salaisuutensa, jota oli pitänyt sisällään jo usean vuoden: Myös hänellä oli lapsi, vaikka hän ei olllut työpaikalla koskaan sitä paljastanut.

Marjatta oli kristitty nainen. Hän kuunteli äitini kertomuksen pienestä Tuula-tytöstä, joka oli sijoitettu perheeseen maalle. Keskustelun päätteeksi Marjatta kysyi:”Laura, saanko rukoilla sen sinun pienen Tuula-tyttäresi puolesta?”

”Rukoile vain.”

Marjatta oli ollut Tuulan tietämättä hänen esirukoilijanaan jo 40 vuotta. Nyt hän tapasi Tuulan tekemässä hengellistä työtä. Mikä rukousvastaus! Hetki täynnä rakkautta, kertoo Tuula. ”Jos Jumala sulkee jossakin oven, toisaalla Hän avaa ikkunan.”

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmäin kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: Sinä olet kanssani. (Ps. 139:17-18)

Tällä hetkellä Tuula työskentelee freelance-muusikkona, edelleen KRS:n työyhteydessä. Hän on julkaissut yhteensä 13 sooloäänitettä. Mahdollisuus tilata musiikkia ja saada lisää tietoa hänen työstään on verkkosivuilla www.christmusic.fi.

Myös lainaukset tähän artikkeliin ovat kyseiseltä sivustolta haastattelusta Tarinoita äideistä, rukouksesta ja johdatuksesta (Kodin Ystävä -lehti 10.5.2018).

P.S. On ihan pakko kertoa vielä millaisen rohkaisun sain itse Tuulalta. Tapaamisemme Vivamossa 2007 rohkaisi minuakin muutokseen. Jäin vuoden vuorotteluvapaalle, lähdin opiskelemaan Helsingin Raamattukoulun monimuotokurssille (aivan mahtava koulutus) ja matkustelin.

Autoa ajaessani lauloin täysillä Tuulan cd:n säestämänä: Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa!  Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa. (Sanat: Anna-Mari Kaskinen)

Kiitos Haxu. Runsasta Jumalan siunausta ja esirukoilijoita.

toivottaa lähettäjäsi Päivi Vilenius


(Tuula Hakkaraisen kuva: Silja Peuraniemi)