Marjatta Jukkala 15.5.1935-31.5.2020

Mietiskelin, miten kuvaisin Marjatta Jukkalaa.  Näitä ajatellessani Viola Jalavan ikivanhan luentoraamatun välistä putosi Jukkalan perheen kuva, joka on vuoden 1987 Elojuhlilta Joutjärven kirkolta. Teemana oli YHTEYTEEN.

Kuva on kuin Marjatan olemus. Hän toi ihmisiä toistensa ja Helsingin Raamattukoulun yhteyteen.   Marjatta ei tehnyt numeroa itsestään: hän oli helposti lähestyttävä, huomaamaton, mutta silti vaikuttava.  Esimerkiksi Elojuhlilla Marjatta oli luontevasti vierasemäntä: liikkui vieraiden joukossa, tapasi ihmisiä, keskusteli, kuunteli, ymmärsi, osasi kysyä oikeita kysymyksiä, kertoi vastuunkantajille pulmapaikoista ja ratkaisi ongelmia.  Marjatta oli aidosti läsnä ja sai kuulijan tuntemaan, että juuri hän on keskustelukumppania varten.

Aulis Jukkala tuli ensin Raamattukoululle, Israelin matkan innoittamana 1970-luvun lopulla.  Sieltä Marjatta pyysi tuliaisiksi ’Jeesuksen jalan jälkiä’.  Marjatan oman kuvauksen mukaan: ”Rupesimme käymään luennoilla, koska olimme etsivän paikalla ja meillä oli valtava halu oppia tuntemaan Raamattua.  Töölön kirkossa luennoitsija Seppo Kangas selvitteli Habakukin kirjan 2:2 jaetta: ’Kirjoita näky ja piirrä se selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea’.  Seppo selitti, että sen voisi kääntää oikeastaan: ’… niin että luettuaan jaksaa juosta.’   Siinä oli lopen uupuneelle kuulijalle evankeliumi.”   Se antoi väsyneelle voimaa, jota Vantaan sosiaalitoimiston päihdehuollon sosiaalityöntekijä tarvitsi. Marjatta ja Aulis jäivät raamattuluentojen ”koukkuun”.   

Marjatta levitti lukemattoman määrän koulun Raamatun opetuskasetteja ja samalla kutsui laajaa tuttavapiiriään mukaan koulun toimintaan ja vastuunkantamiseen, joka alkoi omasta perheestä, Auliksesta ja lapsista, lapsenlapsista ja Jukkala-Lydecken-Vikström musiikkisuvusta.  Monet merkittävät, vieläkin mukana olevat talkoolaiset, ovat löytyneet koululle Marjatan ”tallista”.   Hän ei sanonut: Menkää, vaan tuli itse hakemaan.  Kulki rinnalla.  Kuvaavaa on, että hän alkoi luotsata Vantaalla raamattu- ja keskustelupiiriä, kun joku vaikeuksissa oleva oli pyytänyt sitä.

Marjatasta tuli sitten aikanaan Helsingin Raamattukoulusäätiön kannatusyhdistys ry:n johtokunnan puheenjohtaja.  Kaikenlaista innostavaa Marjatta kehitteli, esimerkiksi lahtelaisen Inkeri Rantakarin kanssa myyjäisten kahvileivosten pöydän.  Hän leipoi ja suunnitteli erilaista herkkuja, poimi marjat ja keräsi sienet rakkaan kesäpaikan, Ahvenlammen metsästä.  Aulis ja Marjatta olivat pariskunta - kaksi, mutta yksi. Poliisimies Aulis puolestaan oli mukana koulun hallinnossa. 

Kun Jukkalat eivät enää itse jaksaneet tulla paikan päälle, monen vuoden ajan Aulis toi aina myyjäisviikkoa edeltävänä perjantaina täyden autolastillisen tarvikkeita.  Niitä oli paljon. Lisäksi saimme rahaa koulun tukemiseen.

Kun elämä riisui ja tulivat pitkät sairauden vuodet ja sairastamisen aika, Aulis sanoi lämpimään, valoisaan tapaansa: ”Meillä on hyvä tiimi.”  Sillä hän tarkoitti Marjattaa ja itseään, mutta myös koko laajennettua perhepiiriä. ”Ei meiltä oteta aina pois vaikeita asioita, mutta meille annetaan voimia elää niiden kanssa,” totesi Marjatta aikoinaan Raamattukoulu-lehdessä.

Kysyin Marja Lydeckeniltä tyttären käsitystä äidistä: ”Olen kiitollinen äidille siitä, että hän opetti, ettei perhe ole vain ydinperhe, vaan paljon laajempi.  Siihen kuuluvat ne ihmiset, jotka aterioivat meillä ja meillähän oli usein vieraita.  Äiti oli valtavan reipas, taitava partiolainen. Hän oli johtanut aikoinaan suuriakin leirejä.  Jopa souti leirisaareen hellalevy mukanaan ja muurasi suurleirin emännille keittopaikan.

Raamattukoululle oli kerran lahjoitettu myyntiin kaunis feresi, jota Marjatta suuresti ihaili.  Aulis osti sen salaa. Jouluaattona hän avasi kaapin oven ja sanoi Marjatalle: ”Täällä olisi vielä tällainenkin lahja!”  Nyt arkkuun Marjatta puettiin rakkaaseen, viimeisen päälle silitettyyn feresiin. ”Kun taivaassa on juhlat ja äiti pääsee perille, halusimme, että äidillä on juhla-asu päällä ja kutomani silkkisukat jalassa,” sanoi Marja.

Seppo Kangas kuvasi tuntojaan ja Marjatan muistoa Lauri Pohjanpään sanoin.
Ei korkeinta elossa ihmisen
ole onni ja kaipaus onnehen,
sadun lintu on onni - se luonas on,
taas loitolla kuin säde kuutamon,
se katoo käsin koskettain, se elää unessa vain.
                  Ei kunnia ole määränpää -
                  pian laakerit aika himmentää,
                  ei valta kohtalo korkein lie -
                  on kyynelin kylvetty vallan tie,
                  min miekka nosti, sen miekka kaas
                  alas huipulta kuiluun taas.

On korkeinta elossa ihmisen
työ keväimen, työ luomisen:
unet kutsua parhaat elämään
niille antaen hengen hengestään,
se on korkeinta, mitä uutta loit, mitä elohon uutta toit!
                  Mitä annoit käsin avoimin
                  ja sydämin nuorin ja lämpöisin,
                  mitä ruokit rakkaudellas,
                  mitä kielsit omasta onnestas -
                  sen mukaan vuotes mitataan
                  kun Kirjat avataan!

Hannu Karvonen kiteytti ajatuksensa lauluun: Vain yksin Jeesus, hän mulle riittävi...  On luonain Jeesus, kun silmät sulkeutuu ja portti taivaan maahan avautuu…

Muistoja Marjatan elämän varrelta kokosi
Marja Heimala-Pelkonen

JukkalatElojuhlilla

Kuvassa Jukkalan silloista perhettä Lahden Elojuhlilla 1987

Vasemmalta Tapio Lydecken, sylissä  Maili, Marjatta, Aulis, Auliksen äiti Lilja Jukkala, Kirsi (nyk. Jukkala-Partio) ja Marja, sylissä Lassi.