IrjaHaapiainenIrja Haapiainen soitti minulle vähän ennen koronaa ja pyysi käymään luonaan Laakson sairaalassa.  Onneksi menin enkä lykännyt tuonnemmaksi. Nyt ei voi vierailla palvelukodissa, jossa Irja on. Tänään Irja soitti.  Kirjoitin runon.  Haluatko kuulla?

Sitten kun näen sun sanon,
että kuulet.
Toivon sinun tajuavan:
minulla on huulet,
minäkin voin puhua.
Se ei ole huhua,
vaikka sitä luulet.
Minä olen vammainen
kauppareissuun pääse en.
                 Irja Haapiainen 8.5.2020
 
Irja on ollut aktiiviosallistuja Temppeliaukion opiskeluryhmässä viime vuosiin asti.
- Se oli mukavaa ja mielenkiintoista, mutta huonon kuuloni tähden piti jäädä pois.  Hermostutti, kun en kuullut enkä voinut seurata keskustelua.  Olin aikoinaan kolme vuotta Helsingin Raamattukoulussa; ensin 3-vuotisen työntekijäkoulun ja sitten vielä vuoden teologisen seminaarin.  Elettiin 1960-luvun loppua. Raamattukoulu oli elämässäni suuri käänne.  Pärjäsin ja minut hyväksyttiin joukkoon. 

Olet kotoisin Ristiinasta.  Sairastuit nuorena polioon.
- Olin ollut  kunnalliskodissa töissä.  Kun sairastuin, minut vietiin ensin kulkutautisairaalaan.  Kun sitten monen vaiheen jälkeen pääsin samaan kunnalliskotiin.  Tutut kehitysvammaiset näkivät minut nyt pyörätuolissa ja ottivat minut iloisesti vastaan: Tervetuloa!  Iloitsivat nähdessään.   Terveet olivat sen sijaan voivotelleet ja surkutelleet, kun en päässyt liikkumaan.

Ne puristavat sanoihinsa sääliä
ja levittävät sitä kuin voita.
                      Pitääkö kaikkien
                      saada elää?
Ne väkisin syöttävät sääliään
ja odottavat kiitosta.
                      Pitääkö kaikkien
                      saada elää?
Kyllä. Niidenkin on annettava elää,
surkuttelijoidenkin.

Kun pääsin Raamattukouluun 1960-luvun loppupuolella, mietin miten mahdan pärjätä.  Näissä ajatuksissa kelasin eteenpäin Helsingissä pyörätuolillani.   ”Olikohan tämä Jumalan johdatusta?” pohdiskelin.   ”Hyvinhän se menee!” kuului takaani nuoren miehen reipas ääni.  Hän tarkoitti tietenkin kulkemistani.  Minulle se oli Jumalan puhetta.

Kerran laitoin kolikon kolehtiin, vaikka minulla opiskelijana oli tosi vähän rahaa. Hulluko olen, kun teen näin.   Kotimatkalla mietin: rahakukkarooniko luotan vai Jumalaa?  Jumalaan minä luotan. Näin pohdiskellessani tuntematon nuori mies ojensi minulle setelin ja sanoi: ”Jumala käski antaa tämän teille.”    Kannatti laittaa kolikko kolehtihaaviin, kun Jumala antoi setelin.

Kun opiskeluvuoden jälkeen palasin Mikkeliin, minulta kysyttiin, missä olin ollut.  Kerroin iloissani olleeni Raamattukoulussa.  Vastaanotto oli hämmentävä.   Ymmärsin kysyjien olevan sitä mieltä, että minun pitäisi pystyä kävelemään voidakseni olla julistus- tai sielunhoitotyössä.  Odotettiin kävelemisen ihmettä.  

Jo se oli suuri ihme, kun polion jälkeen pääsin kulkutautisairaalasta.   Lääkäri sanoi: ”On ihmettä, että lähdette täältä elävänä.”   Jouduin sairaalaan 2.10.  Aluksi olin hengityskoneessa ja happilaitteessa. Olen kovasti kiitollinen siitä, kun minua haluttiin kuntouttaa.  Kevättalvella minua yritettiin nostaa pyörätuoliin. Olin tukehtua.  Lopulta pyörätuoliin pääsy oli suuri ihme.  En ole koskaan joutunut pyörätuoliin, vaan päässyt.

En ole koskaan joutunut
vaan päässyt pyörätuoliin
vuoteesta ja hengityskoneesta.
Oli ihanaa!

Ja oli ihanaa
saada pyörätuoli
pyörätuolittomien
kunnalliskoti-vuosien jälkeen.

Ihme oli, että seuraavana syksynä nousin seisomaan kyynärsauvojen varassa.  Sekin on ihme, että istun vieläkin 88-vuotiaana pyörätuolissa.  Ihme on, etten ole masentunut.  Ihme on, etten rukoile pääseväni täältä pois.   Jumalan asia on päättää, milloin lähden täältä.  Elän vaikka satavuotiaaksi, jos Jumala unohtaa minut tänne.

Mitä kepeämmin
he puhuivat ihmeparantumisesta,
sitä voimakkaammin
mieleeni nousee sana
vuorenkorkuisesta uskosta
ja sinapinsiemen-älystä.

Vai muistinko
jotenkin väärin?

Olin Niilo Yli-Vainion kokouksessa, pyysin apua köyhyyteeni.  Kovasti teki mieleni sanoa rukousaiheeksi, että pääsisin kesällä mökille, mutten kehdannut. Sanoin vain, että ’mitä muuta Jumala näkee hyväksi’.    Kahden viikon päästä veljeni soitti ja kysyi haluaisinko tulla mökille.  ’Tulisitko sinä?’

Älä pyri
      lopettamaan
lähimmäisesi itkua
vaan hänen
      itkunsa aihe.

Itke
     itkevän kanssa.
Ja etsi apua. Itkevälle.

Kerran rukoilin, että saisin kukkia.  Joku ystävä toisi kukkia.  Kelasin pyörätuolillani Mäkelänkatua ja siihen oli kaadettu puun oksia.  Vein niitä kotiin.  Ajattelin hopeoida ne joulua varten, mutta koska jouluun oli vielä aikaa, laitoin ne veteen.  Niihin tuli silmuja, lopulta pajunkissoja ja näin minulla oli kukkia pitkäksi aikaa.

Näistä pienistä, hauskoista ja hullunkurisista ihmeistä olen kirjoittanut Irjan ihmekirjan.  Rohkaisuksi muillekin. Käsikirjoitus on valmiina, kunhan saisin kustantajan. 

KissankellotMBergrothÄlkää sanoko, että
minun on vaiettava.
Minä olen kissankello.
Kieleni kilahtaa aina kun
tuuli käy minun niittuni yli.

Älkää sanoko, että
kissankello on niitettävä.
Kissankelloja ei saa niittää.
Niitä on kuunneltava.

Irjan ihmekirja on virkistävää ja hauskaa luettavaa. Jos olet kiinnostunut Irjan ihmekirjasta, laita viestiä Raamattukoululle.  

Lainaukset Irja Haapiaisen runokirjoista: 
’Minulla on elämä suojeltavana’ ja ’Näe minutkin ihmisenä tässä’

Keskustelut Irjan kanssa kävi  Marja Heimala-Pelkonen

Kuva: Kissankellot, Mikko Bergroth