RAKENTAVA RAAMATTU RAJALLA

Puhe Elojuhlilla 2017

Marko Mattila, sairaalapastori

Aluksi kerron jotakin minun tulokulmastani omiin ajatuksiini rakentavasta Raamatusta rajalla - siis jotakin itsestäni.

Perustyöni on olla pappina töissä vierailla lattioilla. Olen sairaalassa kirkon lähetettynä työntekijänä – siis jollakin tapaa ainakin fyysisesti kirkon rakennusten ulkopuolella tai sitten näkökulmasta riippuen aivan kirkon ytimessä. Työskentelen päivystyssairaalassa, välillä saattohoidon ja tehohoidon osastoilla Helsingissä. Työympäristö on tehokkaaseen hoitoon ja korkean lääketieteen osaamiseen keskittyvissä yksiköissä. Niissä on iloa tervehtymisestä. Tutkimukset ja hoidot ovat auttaneet ja kotiin pääsy on edessä. Niissä on myös jatkuvaa surua oman tilan huononemisesta. On huolta ja pelkoa, mikä minua oikein vaivaa. Ja on kauhua pahimpien uutisten koskettaessa, kun mitään ei enää ole tehtävissä. On siis elämää monenlaiselta näkökannalta.

Haluan hetkeksi teidän kanssanne pysähtyä siihen, miten Raamattu elää ja vaikuttaa tässä maailmassa. Itselläni näkökulman tuovat kymmenen vuotta seurakuntatyössä ja pian sama aika sairaalassa.

Usein sairaalassa kierrellessäni huomioni kiinnittyy potilaiden yöpöydille. Sairaala riisuu monella tavalla ihmistä. Se vaatettaa hänet uudelleen. Se kytkee potilaan monenlaisiin laitteisiin. Se laittaa sänkyyn. Ja potilaasta saattaa tulla osasto kolmosen kakkoshuoneen ykköspaikalla oleva. Joskus sairaala joutuu hoitamaan potilasta taudista johtuen eristyshuoneessa. Siellä yksinäisyys koskettaa. Vieraat käyvät tervehtimässä suojavaatteet yllä. Ehtoollista tuova pappikin ojentaa Kristuksen ruumiin ja veren suojakäsineet kädessä.

Potilaan pieni yöpöytä. Se on usein ainoa huonekalu, jossa on jotakin kullekin persoonalle yksityistä ja ominaista. Ainakin siinä tapauksessa, että ihminen on vielä kykenevä siihen jotakin laittamaan. Ja jos ei ole, voivat omaiset tuoda pöydälle potilaalle tärkeitä tavaroita. Pöydillä on usein kukkia ja kortteja. Tuon tuosta siinä on Raamattu. Siinä se on pöydälle asetettuna. Milloin kirja on sairaalan. Useimmiten se on potilaan oma – toisinaan hyvin luetun näköinen.

Kirjana Raamattu ei ole sairaalan yöpöydällä sielläkään mikä tahansa kirja. Siihen yleensä kiinnitetään huomiota – niin muut potilaat, hoitohenkilökunta, vierailijat ja pappikin.

”Se on minun turvani. Se on minun lohtuni”. Nämä ovat usein kuultuja viittauksia pöydällä olevaan kirjaan. Turva ja lohtu. Muistutus Jumalasta. Raamattu pöydällä on käsin kosketeltava ja silmin nähtävä. Onko se viesti siitä, että minä kuitenkin olen osa jotakin suurempaa? Liityn täällä johonkin muuhunkin kuin sairaalan päivärytmiin tai johdoilla erinäköisiin laitteisiin. Olen enemmän kuin minusta löydetty sairaus ja siihen annettava hoito. En ole vain kolmosen kakkosen potilas ykkönen.

Istuessani sairaalan sänkyjen ja pöytien äärellä, olen usein ajatellut näille päiville annettua teemaa: Rakentava Raamattu. Jos tuo kirja löytyy monen ihmisen kotoa hyllystä, on sillä sairaalan pöydällä jotenkin vielä painavampi viesti mukanaan. Myös silloin, kun potilas avaa yöpöytänsä laatikon ja on laittanut Raamattunsa sinne. Papille sitä ehkä voi näyttää. Mitä sitä aina pöydillä näkyvissä pitämään. Suomessa on pidettävä matalaa profiilia. Uskovaisen leiman saa missä vain, sairaalassakin.

Turva, lohdutus ja rauha. Nämä asiat ovat elämässä tarpeen – etenkin sairaalassa. Kun kyselen, mitä voisin Raamatusta lukea, sanotaan minulle pääsääntöisesti että lue jotakin lohtua tuovaa. Sairaalassa luetaan kumman paljon psalmeja. Ylipäätään Vanhan testamentin puolella viipyillään. Psalmit ovat paljaita ja riipivän todellisia kuvauksia ihmisen elämästä. Niissä huudetaan ja janotaan. Kaivataan ja itketään. Kirotaan ja jäädään myös vastauksia vaille. Samalla niissä ylistetään ja riemuitaan. Elämä on psalmeissa läsnä sellaisena kun se on. Pohtiessani rakentavaa Raamattua elämän rajapinnoilla, on minun löytöni tässä. Kun elämän riisuu ja rajaa, satuttaa ja tekee kipeää, ihminen suuntautuu ytimeen. Ei häntä juuri silloin kiinnosta Raamatun ympärillä käytävät kiistakysymykset; harva sairaalan sängyssä pohtii virkakysymyksiä tai miettii Raamattu kädessä keitä saa tai pitää vihkiä. Ei sairaalan sängyistä juuri kirjoitella nettien keskustelupalstoille tunteet kuohuen, kuinka tiedetään miten asiat ovat tai kuinka harhassa joku toinen on. Raamatun yksittäisellä tekstillä ei jakseta vaahdota. Sairaus rajaa vähät voimat toisaalle. Suuntaa ne olennaiseen. Nyt keskitytään siihen, mitä Jumalalla on minulle sanottavaa. Mitä Hän sanoo minulle, joka en enää parane? Mitä Hän puhuu minulle, jolle on kerrottu että hoidossa siirrytään nyt saattohoitoon. Sanooko hän mitään? Miksi Hän vaikenee? Mihin minä voin turvata ja tarttua?

Paljon on yleistä kipua ja tuskaa, kelpaanko minä tällaisena oman eletyn elämäni kanssa. Tätä jaksan aina hämmästellä maassa, jossa armosta on saarnattu paljon ja pitkään. Silti ihmiset pyytelevät edelleen Suomessa anteeksi huonoa ja heikkoa uskoaan. Ja sitä että en ole uskovainen vaikka Jumalaan luotan ja uskon. Kristillisissä piireissä pitäisi vakavasti miettiä, mikä tähän on syynä.  

Sairaalan tuomien kysymysten ja näkökulmien myötä minä olen oppinut ymmärtämään, miksi kirkossa on vanhastaan ajateltu, että elämänsä terveinä päivinä on hyvä käydä sairaan luona vierailemassa ja oppimassa. Sairastaminen riisuu elämästä turhia rönsyjä, joihin me saatamme Raamatussakin kiinnittyä. Sairaus opettaa keskittymään olennaiseen. Siihen, että Kristus on Jumalan rakkauden vastaus. Siihen, että minä saan Kristuksen kanssa huutaa elämäni ristiltä: Jumalani Jumalani, miksi minut hylkäsit. Siihen, että usko on Jumalan lahjaa. Ja siihen, että ei ihminen tiedä eikä ymmärrä kaikkea elämästä saati Jumalasta.

Olennaista on, että minä saan jättäytyä armon varaan koko pituudeltani ja painoltani.

Raamatusta löytyy samastumiskohtia joka lähtöön. Sieltä löytyvät ihmiselämän hahmot, tunnot ja kivut häpeilemättä ja peittelemättä. Siinäkin on viesti. Kun he saivat olla mitä olivat, voinko minä tässä hetkessä ajatella: armo riittää ja sen on riitettävä myös minulle. Siksi se on kallista ja arvokasta. Siksi rakasta ja tärkeää.

Riitaan ja riitelyyn sysäävän Raamatun äärelle rakentuu näin rakentava Raamattu. Elämää kannatteleva ja yli aikarajojen kurottautuva kirja. Voinko minä ajatella, että kun minä kannan tätä kirjaa mukanani, kannattelee se minua terveenä ja sairaana. Ja eläessä ja kuollessa. Lue jotakin. Ja minä luen.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
(Ps. 23)

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 8:38–39)