etusivu.jpg

Teologian tohtori Juho Sankamo

Hyvää Kaikkien pyhien päivää! 

Marraskuun 1. päivä on pyhäinpäivä. Kyse on oikeastaan kahdesta eri juhlasta – kaikkien pyhien päivästä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä. Kristityt uskovat, että ihminen on luotu ikuisuuteen. Jeesus sanoi, että joka uskoo häneen, elää ikuisesti. Heprealaiskirjeessä puhutaan kokonaisesta todistajien pilvestä joka ympäröi meitä. (Hepr. 12:1.) Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista jumalanpalvelusta, jossa kaikkien kansojen joukosta kootut pyhät palvovat voittanutta Karitsaa. Johannes kysyy, keitä he ovat.

Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. (Ilm. 7:14–15.)

Makkabealaiskirjassa kerrotaan, että hädän hetkellä, 160-luvun eKr. kriisien keskellä, profeetta Jeremia ilmestyi juutalaisille. Edesmennyt ylipappi Onias – joka myös ilmestyi – esitteli Jeremiaan näin:

Sitten ilmestyi samalla tavoin toinen mies, harmaahapsinen, kunnianarvoisa vanhus, jota ympäröi ihmeellinen, ylivertainen vallan ja voiman tuntu. Onias sanoi: ”Tämä mies rakastaa veljiään ja rukoilee hellittämättä kansansa ja pyhän kaupungin puolesta. Hän on Jeremia, Jumalan profeetta.” Jeremia ojensi oikean kätensä ja antoi Juudakselle kultaisen miekan, ja sen antaessaan hän lausui: ”Ota tämä pyhä miekka. Se on Jumalan antama miekka; sillä sinä lyöt vihollisesi.” (2. Makk. 15:13–16.)

Kun Jeesus oli kirkastusvuorella Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa, Jeesuksen luo ilmaantui Mooses ja Elia. (Matt. 17.) Jeesus sanoi Jumalasta, että ”ei hän ole kuolleiden Jumala vaan elävien.” (Matt. 22:32.) ”Hänelle kaikki ovat eläviä.” (Luuk. 20:38.) Niinpä suuret pyhät ja esikuvat, jotka ovat kulkeneet ristin tietä ennen meitä, ovat eläviä persoonia. He kannustavat meitä. He ovat taivaassa ylistämässä Jumalaa, ja samalla, he rukoilevat taistelevan seurakunnan puolesta. Perille päässeen ja taistelevan seurakunnan välillä on jumalanpalvelus- ja rukousyhteys. 
Ilmestyskirjassa kuvataan, kuinka taivaan vanhimmat kumartavat Karitsaa ja tuovat hänen valtaistuimensa eteen ”pyhien rukouksia”. (Ilm. 5:8; 8:3–4.) Meille kerrotaan, että ”niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden”, huutavat taivaan alttarin edessä kovalla äänellä, että oikeus toteutuisi maan päällä. (Ilm. 6:9–10.) Varhaiset kristityt luottivat, että heillä on tukenaan Kristuksessa kuolleiden pyhien esirukoukset. Tämän luottamuksen perustana olivat erityisesti jakeet Hepr. 12:22–23. Jakeissa puhutellaan juuri maan päällä olevaa seurakuntaa.
 

Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.

Juuri tuo ”esikoisten seurakunta” ja nuo ”perille päässeet vanhurskaat” viittaavat Kristuksessa kuolleisiin ihmisiin. He ovat yhtä Kristuksen kanssa, ja kai he silloin yhtyvät Kristuksen jatkuvaan rukoukseen meidän puolestamme! Kristushan elää ja istuu Jumalan valtaistuimella rukoillakseen lakkaamatta omiensa puolesta. (Room. 8:34; Hepr. 7:25; 1. Joh. 2:1.)
Marttyyrit – veritodistajat
Varhaiset kristityt halusivat kunnioittaa niitä kristittyjä, jotka olivat antaneet uskostaan sen korkeimman mahdollisen todistuksen eli veritodistuksen. Marttyyri tarkoittaa juuri todistajaa. Ensimmäisten vuosisatojen aikana todella monet kristityt kuolivat uskonsa vuoksi. Heidät nähtiin esikuvina ja pyhinä, jotka osoittavat meille, kuinka Kristus on heikoissa voimakas. Marttyyrien kestävyys perustui juuri siihen, että elävä Kristus oli heissä voittamaton. Kun 200-luvulla tuli niin paljon marttyyreitä, että ei kaikkia voitu erikseen muistella, niin alettiin viettää yhteistä marttyyrien päivää. ”Kaikkien pyhien muistopäivää” on vietetty marraskuun alussa aina 300-luvulta alkaen.
Liturgisen vuoteen on hyvin varhaisista ajoista asti kuulunut kaksi päällekkäistä kiertoa: Kristusjuhlat ja pyhimysjuhlat. Nämä juhlat ja muistopäivät kuuluvat tietysti yhteen, koska meillä ei ole yhtään pyhää ihmistä ilman Jeesusta Kristusta, kaiken pyhyyden lähdettä. Uusi testamentti kertoo tietysti vanhimman marttyyrikertomuksen kuvatessaan diakoni Stefanoksen kivityksen (Ap. t. 7). Päätän tämän kirjoituksen kuitenkin muutamalla sanalla piispa Polykarpoksesta, joka kuoli marttyyrina roviolla 150-luvulla. Polykarpoksen marttyyrio – marttyyrikertomus – on kirjoitettu 160–170-luvuilla eli hyvin pian hänen kuolemansa jälkeen. Tässä kohtalaisen pitkässä marttyyriossa kerrotaan, että kristityt eivät suinkaan palvo marttyyreita, niin kuin tuolloin jotkut luulivat, vaan he palvovat vain Jeesusta Kristusta. Marttyyreita he kunnioittavat. Näin Polykarpoksen marttyyriossa sanotaan:
 

Siksi paha henki yllytti Herodeen isän Niketeen, joka muuten oli Alken veli, anomaan asianomaiselta virkamieheltä, ettei tämä suostuisi luovuttamaan ruumista, jotteivät kristityt, niin kuin hän sanoi, hylkäisi Ristiinnaulittua ja alkaisi hänen sijastaan palvoa Polykarposta. Näin hän teki juutalaisten yllytyksestä ja heidän tukemanaan. Juutalaiset pitivät myös tarkoin silmällä meitä, kun me olimme hankkeissa ottaa vainajan roviolta. Eiväthän he tienneet, ettemme me milloinkaan voi jättää Kristusta, joka on kärsinyt koko maailman, kaikkien pelastuvien, pelastuksen tähden, viaton syntisten tähden, emmekä ruveta palvomaan jotakuta toista. Häntä me kumarramme, sillä hän on Jumalan Poika, mutta marttyyreita me rakastamme, koska he ovat Herran opetuslapsia ja seuraajia..” (Pol. Mart. 17:2–3.)

Tämä pitää paikkansa tänäänkin – pyhäinpäivässä ei ole kyse mistään pyhimysten palvonnasta. Vain Kristusta, Jumalaa, palvotaan. Hänen pyhiään ja marttyyreitaan rakastetaan ja kunnioitetaan.